Tänään olin aamuaerobisella ekaa kertaa kolmeen viikkoon. Jei! Eilen olin kyllä naapurikaupungissa uimahallissa, mutta sitä ei varmaankaan lasketa aerobiseksi treeniksi, kun kävelee / konttaa lastenaltaassa n. tunnin eli n. 2 kilometrin verran. Aamuaerobisesta olen iloinen: vaikka nilkkoja myöten sai kahlata loskamössössä, taivaalta tihutti jotain veden tyyppistä nestettä ja nenä vuosi kuin seula, niin oli aivan mahtavaa, aivan mahtavaa! Ihminen oppii arvostamaan yksinkertaisia asioita oltuaan jonkin aikaa poissa pelistä.
Ihan samoilta kaikki hoodit näyttivät kuin kolme viikkoa sitten. Vähän oli lumi sulanut pelloilta ja muutenkin oli sellainen harmaiden sävyjen peittämä entisten itäblokin maiden tyyppinen maisema. Kyllä suomalainen kevättalvi on sitten kaunis. En antanut maiseman kuitenkaan häiritä, vaan pistelin tossua toisen eteen tunnin verran.
Aamuaerobisen aiheuttamissa endorfiini(jälki)höyryissä sain sitten myöhemmin päivällä kuningasajatuksen, että menenpä vielä salillekin. Virtaa kun tuntui riittävän. En tiedä oliko se ajatus ihan fiksuimmasta päästä. Olisi ehkä voinut kuunnella pientä järjen ääntä, että kannattaako sitä alkaa melkein kuukauden sairastelun jälkeen vetää heti täysillä.
 |
| Lataria alle ja menoksi |
Sitten vielä, kun ei osaa olla ja treenata salilla hillitysti ja sievästi ja varovaisesti, niin vähän meinasi smithissä askelkyykky-polvipotku-combossa mennä mustiin. Saattaapi olla, että huomenna, tai viimeistään ylihuomenna, paikkoja pakottaa. Nyt jo iltasella tuntuu takareisissä ja banana foldien kohdalla päiväiset sumovedot.
Vaikka elämä parani tänään liikuntojen ansiosta n. 200 %:lla, niin ihan hirveästi en kuitenkaan uskalla vielä juhlia sitä, että tappoflunssa olisi lopullisesti kuopattu. Se on vähän kuin kauhuleffojen vihtahousu-pelsepuupi, joka salakavalasti tulee lopussa takaisin kurkkimaan ja homma loppuu - ainakin katsojille - kauhistuttavaan tietoisuuteen, että tästä ei hyvä seuraa.
 |
| Flunssamörön sukulaissielu |
Antibiootit on siis popsittu, kaikki 20 kpl, mutta poskiontelossa tuntuu edelleen pientä painetta ja takahammas on vieläkin vähän kipeä tai pikemminkin outo. Mutta iloitaan nyt edes vähän siitä, että pääsin liikkeelle. Oli mielenkiintoista huomata, että miten paljon on vapaa-aikaa, ja miten järkyttävän tylsää on, kun ei käy urheilemassa. Olishan sitä tietysti kaikenlaista kaapinsiivousta ja elämän perkausta tarjolla, mutta njääh, kuka jaksaa.
Tämä on blogin 100. kirjoitus. Tähän lähtiessä emmin kovasti koko asian mielekkyyttä ja ajattelin, että kirjoittamisesta tulisi hetken päähänpisto. Päiväkirja, johon voin kirjoittaa itselle ja tilittää Lite In Shapen tunnelmia. Mutta yhden illan jutusta tulikin sitten pitkäaikainen suhde. Mikä ei ole ollenkaan huono asia.
