Mietteitä tankkauspäivän iltana

Tankkauspäivä meni ja hengissä selvittiin. Tein tankkauksen prikulleen ohjeen mukaan. Ainoa ekstra koko päivän aikana oli 2 kpl Rennie-tabletteja. :-D Vatsa nimittäin alkoi kiljua kuin kakofoninen enkelikuoro jo aamupäivällä, heti ekan, jättisuuren, välipalan jälkeen. Pitihän se jollain hiljentää. Renniet oikeasti pelasti koko päivän. Miksiköhän mä en ole niitä aikaisemmin hokannut käyttää?! Rennie bff <3.

Totuuden nimissä pitää taas kerran sanoa, että mä en saa minkäänlaista nautintoa tankkauspäivästä. Kyllähän mä sen tietysti teen, jos sanotaan, että kannattaa tehdä, mutta iloita mä en siitä osaa. Mietin iltapäivällä maatessani sohvalla vattan vieressä, että mikä tankkauspäivässä eniten tökkää. Tulin siihen tulokseen, että vastauksia on monia.

Ensinnäkin jo ihan fyysisesti ruokaa on helvetisti. Liikaa! Tankkauspäivän aamuna on pakko nousta ihmisten aikaan ylös, että ehtii syödä kaiken ennen keskiyötä. Ruokailuvälit kun saa olla maksimissaan sen 2 tuntia. Kuten oon ennenkin sen täällä blogissa todennut, niin tankkauspäivän on pakko olla vapaapäivä, koska kukaan töissäkäyvä ihminen ei voi työpäivästään käyttää niin paljoa aikaa syömiseen.

Toiseksi tökkii se, että on PAKKO syödä. Tankkauspäivä on tankkauspäivä, jolloin pitää syödä tietty määrä tavaraa. Se ei ole mikään valinnaisuuteen perustuva "valitse näistä kuudesta kolme mieluisinta" -systeemi.

Joku voi tietysti todeta, että pidä sitten vapaasyöntipäivä eli päätä itse mitä syöt ja kuinka paljon syöt. Joo-o, varmaan jollakin toimii tämäkin vaihtoehto, mutta mä en oikein näe siinä sitten taas mitään järkeä. Ajattelen, että Lite on kokonaisuus ja ohjelman suunnittelija (Bull Mentula) on perustellusti laatinut siitä tietynlaisen: millaisesta ruokavaliosta lähdetään liikkeelle, millaisia vähennyksiä / lisäyksiä tehdään matkan varrella, milloin tehdään tankkaus ja millaisilla eväillä jne. Musta olisi outoa ostaa ohjeet ja tehdä sitten silti omalla tavalla...

Allekirjoitan sitä paitsi edelleen nämä samat ajatukset, jotka kirjoitin tänne blogiin reilu vuosi sitten:

"Itse henk.koht. en pidä hyvänä ajatuksena sitä, että tankkauspäivä on totaalinen mässäyspäivä. Ensinnäkin jos nyt ei satu olemaan joku ihan teräshermoilla ja äärettömällä tahdonlujuudella varustettu ihminen, niin ylettömän mässyttelyn jälkeen on todella vaikea palata ruotuun. Pitää kuitenkin muistaa, että seuraavana päivänä kuuri jatkuu ja tiettyä ruokaa on juuri se tietty määrä. 

Toiseksi mä ajattelen, että koko tällä 10 viikon jaksolla ollaan opettelemassa hyviä, oikeita, laadukkaita ruokailutapoja. Opetellaan syömään oikeanlaista ruokaa oikeanlaisia määriä oikeisiin aikoihin. Tietyllä tavalla hervottomat ruokaorgiat kertovat siitä, että mitään ei ole oikeasti opittu, vaan aina on pohjimmiltaan halu palata siihen vanhaan samaan kaavaan, että mitä vaan ja miten paljon vaan. Kytätään vaan tilaisuutta, että koska pääsee syömään. Herkut eivät voi, eivätkä saa, eivätkä tarvitse olla täysin kiellettyjä, mutta se kohtuus. 

Kolmanneksi tankkauspäivän kannattaa olla ravintosisällöltään tietynlainen: paljon hiilareita ja vähän rasvaa. Ei siis kannata vedellä mitään runsasrasvaista, esim. suklaata, juustoja, hampurilaisia, ranskalaisia tms. mättöä. Rasva pamahtaa samantien kylkeen kiinni ja sitten on hirveä työ taas sen poissaamiseksi."

Sitten vielä kolmas syy siihen, että miksi tankkauspäivä tökkää. Se on, että mä en varmaan ikinä pysty ajattelemaan ruoasta niin, että se on VAIN pelkkää polttoainetta. Ruokaan liittyy niin paljon kaikkea muutakin. Ja tankkauspäivänähän se on vain sitä: polttoainetta tuleviin koettelemuksiin.

Kyllähän se tietysti totta on, että ruoka on toki polttoainetta, mutta sen lisäksi se on mm. osa sosiaalisuutta ja yhdessäoloa, se on huvittelumuoto ja kiva harrastuskin. Se on lisäksi tärkeä osa inhimillistä vuorovaikutusta. Italiassa kysytään ensimmäisenä, että kuinka voit ja heti seuraavaksi, että mitä söit tänään. Sitten verrataan kummankin syömisiä, ihastellaan ja ehkä taivastellaankin. Due cose belle ha' il mondo, amare e mangiare.

Mutta hengissä siis selvittiin tästä päivästä. Nyt kaksi viikkoa saa olla taas turvassa ja sitten sama rykäisy uudestaan.

(Vatsa on nyt kuin vaakasuora vuori. Hetken jo ajattelin, että käyn vinttikomerosta kaivelemassa esille raskausaikaisen Anita baby belt -tukivyön pitämään mahan kasassa.)