Tammikuun kirous

Niinhän siinä taas kävi, että tammikuun kirous iski. Oon nimittäin vaihteeksi kipeänä. Naismuistiin ei ole ollut sellaista tammikuuta ettenkö olisi ollut jossain vaiheessa kipeänä. Ja kun syyllisiä aletaan etsiä, niin syyttävä sormi osoittaa myös tankkausta. Ei meinaan ole eka kerta, kun tulen justiinsa tankkauksen jälkeen flunssaan. Hmm... Tammikuulle ei voi tehdä mitään, mutta tankkaukselle tietysti vois. Ei vaan anna luonto myöten tehdä toisin kuin ohjeessa lukee, joten näillä nallekarkeilla mennään.

Parasta flunssajuomaa

Liikunnat ovat nyt sitten olleet tällä viikolla vähissä flunssan takia. Alkuviikosta ehdin vielä rykäistä yhden salitreenin ja kehnon aamuaerobisen ja sen jälkeen se onkin sitten ollut vaan mielikuvatreenaamista. Kyllähän se vähän ottaa pattiin, kun ei pääse liikunnoille, mutta ei se kiukuttelu kamalasti asiaa vie eteenpäin. Tyydyn siis kohtalooni ja uskon, että tämä tauti loppuu ennemmin tai myöhemmin. Kiva tietysti olisi, jos ennemmin.

Nyt mennään Lite weight loss -ohjelmassa viikossa 3 ja 7 ratkiriemukasta (ja toivottavasti liikunnantäytteistä) viikkoa on vielä edessä.

Nyt erityisesti, kun en pääse salille tai aerobisille, niin ruokavalion puhdas ja oikeaoppinen noudattaminen on entistä tärkeämpää. Mä voin täysin rehellisin mielin sanoa, että olen noudattanut sitä just niin hyvin kuin olen vain pystynyt. Muutamia hassahduksia on käynyt. Tunnustukset: mehukeitto tulee niin raivolla purkista, että sitä on lurpsahtanut tyyliin 5 g liikaa, ainakin 1 ruokailuväli on venähtänyt melkein 6 tuntiin, 1 kerran ruokailuväli oli taas liian lyhyt, kun en vaan jaksanut valvoa illalla / yöllä enää kauempaa ja kerran oon syönyt liikaa hiilareita sisältävät protskupatukan. Aika pieniä jutskia kuiteskin.

Sen verran terveemmäksi tunsin tänään aamupäivällä itseni, että menin lähipuistossa oleville hiihtoladuille opettamaan lasta hiihtämään. Reteesti laitoin itsekin sukset jalkaan. Edellisestä kerrasta onkin aikaa 2 vuotta. Ja pitää tunnustaa, että tänään oli tasan toinen kerta, kun olen käyttänyt näitä suksia... Hiihtäminen ei siis ihan ole mun juttuni, mutta omien mukavuusrajojen rikkominen ei ole pahitteeksi ja toisekseen lapselle ei kannata omien mieltymysten mukaan lyödä mitään ennakkoluuloja eri liikuntalajeja kohtaan. Niin tämä äiti sitten rämpi suksiensa kanssa 1,5 tuntia pitkin hiihtolatuja. Musta tuntui, että mulla oli monot väärissä jaloissa ja kaksimetriselle ihmiselle tarkoitetut sukset, mutta lapsi piti mua Marjo Matikaisena. En nyt kuitenkaan havuja huudellut.

Ilahduttavaa oli, että lapsi oppi hienosti hiihtämään. Toinen ilon aihe oli, että itsellä toppahousujen neppari ei lentänyt auki joka kerta, kun kumarruin. Jonkinlaista laardin sulamista on siis tapahtunut ainakin vyötärön seudulla.