Töistä selvittyäni kävin salilla tekemässä tiukan rinta-hauis-vatsa-treenin. Hyvä minä, hyvä treeni! Jee! Mä olen tässä viime aikoina saanut nostaa kilomääriä painoissa. Se tuo uutta sykettä treeniin, saa treenin maistumaan ja ihan hitokseen tuntumaan.
Eilen kummitelleet mieliteot ovat helpottaneet. Tänään ei ollut muutenkaan laisinkaan niin paha päivä kuin eilen syömisen suhteen. Nyt (n. klo 23) meinaa vähän nälkä pukata pintaan, kun viimeisestä ruokailusta on kohta 3 tuntia. Mutta onneksi pääsee nukkumaan nälän pois. Aamulla onkin sitten - toivottavasti - vatsa ainakin 2 mm enemmän lommolla ja hyvä mieli siitä, että on pysynyt tiukasti ruokavaliossa.
Vielä loppuun tunnustus: Tunnustan olevani tunnesyöppö. Mä en ole halunnut uskoa olevani ja olen kieltänyt sen mielessäni, mutta kyllä se on uskottava ja hyväksyttävä ja sanottava ääneen. Mä olen alkanut opetella tarkkailemaan ja ymmärtämään tunteitani (miul on oikeus miun omiin tunteisiin). Tänään päivällä työrintamalla iski yksi ikävä takapakki, joka otti syvästi ja hartaasti päähän. Mun ensimmäinen alkukantainen reaktioni oli, että ruokaa, jotain hyvää, jotain lohdutusta. Mä velloin mielessäni sitä ikävää asiaa ja koko ajan takaraivossa jytkytti, että ota, syö, nauti jotain. Mutta mä tein niin kuin pitää: pysähdyin, mietin, että kannattaako ottaa, miksi ottaisin, muuttuuko se ikävä asia siitä mihinkään, jos syön suklaata tai muuta höttöä. No, eihän se muutu. Eihän se lähde mihinkään.
Mä otin kismityksen vastaan kismityksenä. Valitin asiasta kaikille. Suurin osa ei varmaan halunnut edes kuulla tai tietää, mutta valitin silti.
Ei se valituskaan asiaa poistanut, ja edelleen jurppii se takapakki. Mutta pääasia: mä en ottanut lääkkeeksi ruokaa. Tajusin jotain: tunnesyöppöydestä on mahdollisuus oppia pois! Mä olen vasta ensimetreillä siinä hommassa, mutta mä voin onnistua.
 |
| Kevättä kohden |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti