Superdieetti päivät 18 ja 19: näläkää ja kiusauksia

Eilen superdieetin 18. päivänä tuli todettua, että treenittömät päivät ovat aikamoisia nälkäpäiviä.

Totuus on, että eihän treenipäivinäkään hiilareita tule ovista ja ikkunoista. Ja siksi oikeastaan onkin ihan käsittämätöntä, että treenipäivinä ei ole yhtään nälkä, vaan justiinsa sopiva olo, kun sitten taas treenittömänä päivänä suolet vinkuu tuskaansa. Meinaan siis sitä, että miten ihminen voi tulla niin paljon kylläisemmäksi ja tyytyväisemmäksi edes pienestä määrästä hiilareita. No okei, onhan treenipäivinä kuvioissa mukana myös kaikki treenilitkut, jotka varmasti täyttävät vatsaa ja tuovat energiaa.

Eikä sekään ole poissuljettu, että nälkä on vaan mun korvieni välissä.

Tänään superdieetin 19. päivänä nälkä oli kuitenkin historiaa. Kävin het aamusta salilla tekemässä selkää ja takareisiä. Mielessä pyöri ne sovituskopissa bongatut selkäläskit ja pistinkin selän koville. Päälle vielä 20 minuuttia crosstrainerissa.

Treenin jälkeen ruokaa tuli palkkioksi ämpärillinen. Hetken aikaa mietin, että punnitsinko mä jotain väärin, kun annos näytti niin hermeettisen suurelta. Mutta ehkä hommaan vaikutti se, että ateria oli ns. keräilyerä kaikesta mahdollisesta jääkaapin pohjalta löytyneestä syömäkelpoisesta: keitettyä kukkakaalia, paistettua kesäkurpitsaa ja munakoisoa, lämminsavulohta, keitettyä fusillia ja spagettia sekä kirsikaksi vielä raejuustoa. Jo pelkästään kukkakaali on niin muhkeaa, että se vie tilaa. Kaiken lisäksi viritin koko komeuden syvälle lautasella, joten annos näytti senkin takia suurelta. Eikös se yksi perinnelaihdutusvinkkikin ole, että kannattaa syödä pieneltä lautaselta. Silloin huijaa itseään uskomaan, että ruokaa olisi enemmänkin.

Illalla synttärijuhlissa rikoin lakia, tai ainakin superdieetin ohjeita, ja otin n. 2 cm x 2 cm kokoisen palan pullaa. Laitoin silmäni kiinni ja vajosin hetkeksi nirvanaan siitä sokerin suloisesta mausta. Tai yritin. En vajonnut. Oikeastaan harmitti, että ei se maistunutkaan niin hyvältä kuin olin toivonut. Pelkästään jotenkin keinotekoiselta ja rasvaiselta. Muuta ei sitten tehnytkään mieli. Paitsi ehkä vähän irtokarkkeja. Mutta en ottanut. Ei olis edes mahtunut suuhun, koska se oli niin täynnä kuolaa pelkästä irtokarkkien ajattelusta.

Mun mielestä yksi hyvä ohje on, että kuvittelee miltä jokin maistuu. Kun on saanut maun mieleensä, niin voi ajatella, että ok, mä tiedän minkä makuinen tuo on ja mun ei tartte siis syödä sitä. Loppu onkin kiinni itsekurista, että pystyy pitäytymään tähän.

Näistähän me ei tykätä, eihän?